Far West Nepal

The other week we went on a field trip to the Far West region of Nepal with a team of UCEP and Teachers Without Borders Finland. This field trip was work related and the main purpose of the trip was to monitor the trainings that UCEP is conducting in the Far West and raise the awareness of technical and vocational education. The trainings that UCEP is conducting in the Far West together with Finn Church Aid and local partners are targeted for communities and youth with difficult backgrounds. It is not always possible for the students to attend the training in Kathmandu Valley where the school is so UCEP is conducting some of the trainings in their home villages. It took us around 18 hours of driving to get to the Far West from the central, where Kathmandu Valley is located..

To get to Far West you need to drive through the mountains. It's the rainy season now so there were also landslides blocking the way so we had to take longer routes. These roads are very narrow, yet so many cars, buses, trucks and bikes speed through these roads daily. There are lots of accidents, so it always is a bit nerve wrecking to pass the mountain area.

When the mountains end, the rest of the way is mainly flat "terai area". This is the South part of Nepal, closer to the Indian border. The views from the car where really beautiful even though the poverty makes the landscape less joyful. We made stops every here and there to have lunch breaks or just to enjoy a nice cup of tea. After a long day of traveling we slept the night in a surprisingly comfortable room.

Far West Terai (the flat) area was really different from the hilly/ mountain area that I am used to in here. The temperature was also a lot warmer and it was really humid so we were sweating a lot. We were wearing these teachers without borders t-shirts which were literally glued to our skin. In comparison, Kathmandu Valley area is really cool. It is the rainy season now so the temperature is around 20-30 degrees, but since Kathmandu itself is around 1300 meters high up, it's not too humid.

After arriving to the first destination, mobile based training in masoning, we had a meeting with the students and the teachers from this training. UCEPs partner organization in that area had always made all the arrangements before hand so it was really easy for us. We wanted to hear how the training was going and what where the biggest challenges that they were facing. Another purpose for this visit was to raise the awareness of technical and vocational education in this village but fortunately the people in here seemed to be quite aware of the importance of education already. The students seemed to be motivated but the biggest issue there was the lack of tools as well as lack of practical sessions. We, teachers without borders volunteers, also conducted some interviews with the students and the students where very eager and happy to tell us their stories. Thanks to these interview we also got the chance to hear some individual issues that the students were facing. Now we can try to improve this training and find new ways to help the people in need.

After the first visit it was time to get a good night sleep and hit the road again the next morning. We had two training left and these were situated more on the hillie areas so there was some travelling ahead of us again. During the travelling we got the chance to admire these beautiful views. The foggy weather made the hills look even more magical..

The next meeting was with the students and teachers of tailoring trade. We went to monitor the tailoring trades in two villages and in both of the meetings we were very warmly welcomed. Apparently they had been waiting us the whole day with enthusiasm and we were also really grateful to meet them. I also got the chance to tell them a little it about Finland, since they were excited to hear about my country as well. Meeting these girls from the tailoring trade really made me emotional though. All these young girls were from really poor backgrounds; some had been living with wealthier land owners and working in their houses as a "house keeper" in exchange for food and a clean set of clothes. These girls cooked the food, cleaned the house and basically worked as servants for the owner of the house. This tailoring training was really an opportunity for them to change their lives and to start up their own business as a tailor. Most of these girls were already married and had children and some of them told us that they had gotten married already before the age of 18. Arranged marriages and child marriages are not uncommon in Nepal, especially in the villages where the caste system and traditional believes have still a very strong influence on the lives of these people.

In the other village, the girls in the tailoring training were also from very poor backgrounds. Their families didn't own much land and they got to live in these small huts (picture of a picture below) in exchange of farming the land of a wealthier landowner. This kind of bonded labor is forbidden in Nepal by law but it still might exist in some parts of Nepal where the people don't have any other possibilities for an income. Getting skills training gives the opportunity for these women to empower themselves and start up their own business. These women were so motivated to join the training that they walked everyday 3 hours all together to the training and back. Unfortunately the training is now centered in the middle of all students so it would not be a good idea to change the location. Busses go very randomly and rarely so this option is not convenient either. The best option at the moment is to make the training as good as possible since the women need to walk. After discussing with the students we found that the biggest need was for snacks. All the students in the tailoring training were lacking of food during the training and they said that they get hungry during the day. As they all don't have the opportunity to go home for luch it would be really important to provide snacks for the students. Another challenge that the students were facing was the lack of sewing machines. After graduating not all are able to afford their own sewing machine which will create problems for opening their own tailoring shop. This kind of post-training is also something to be solved in the future. 

Last but not least (the opposite!!) we got the opportunity to visit a local community. To reach this community we walked half an hour through the mountains and rice fields and we were really happy to see how warmly we were welcomed there. The meeting took place in a small house and so many people were interested in this meeting that not all could fit inside. Especially the women in this community seemed to be very active as they asked lots of questions and hushed each other if some of them were talking while we were talking. The purpose of this community visit was to share information about  technical and vocational education as well as the educational opportunities that UCEP together with Finn Church Aid is providing in sano Thimi Technical School. We also talked about the importance of education in general and the opportunities that it can provide. We were lucky to find one former student of Sano Thimi Technical School from the village, who also shared his views about the training and how he has benefit from it. The people in this community were very interested and they listened very carefully what we had to say. Unfortunately due to the lack of resources, not everyone gets to attend the training but we were really happy to reach this many people so that the most neediest and motivated people can get new opportunities for income.

***

Muutama viikko taaksepäin, olimme työn puolesta noin viikon mittaisella kenttämatkalla Länsi Nepalissa. Kenttämatkan tarkoitus oli monitoroida UCEP:n järjestämää opetusta kaukaisilla alueilla sekä herättää tietoisuutta ammatillisen koulutuksen tärkeydestä. Matka Länsi-Nepaliin, eli Far West alueelle kesti noin 18 tuntia, sillä tiet kulkevat lähinnä vuoristojen läpi ja maanvyöryjen vuoksi osa teistä oli suljettu. Tiet ovat melko vaarallisia, sillä ne ovat todella kapeita, mutta silti kaikki mahdolliset ajoneuvoot kaahailevat teitä pitkin mukamas niin kiireisinä. Matkan varrella näimme ojassa olevia rekkoja, kolareita ja maanvyöryn aiheuttamia tuhoja. Tie oli todella pomppuisaa ja toisinaan koin matkapahoinvointia. Pomput kuitenkin tasaantuivat päästyämme vuoristojen jälkeen"Terai-alueelle". Terai on Eteläistä Nepalia, lähinnä tasankoa. Tällä alueella ilmasto on myös lämpimämpi ja kosteampi, mutta onneksi autossa oli tuuletus. Pysähtelimme matkan varrella syömään lounasta tai juomaan teetä, mutta muuten matka oli melko pitkälti yhtäjaksoista ajamista. 

Ensimmäinen monitoroinnin kohteemme oli muurarikoulutus. Opetus viedään siis oppilaiden omaan kylään, sillä kaikilla ei välttämättä ole mahdollisuutta osallistua UCEP:n koulutiloissa järjestämään opetukseen. Vierailun tarkoituksena oli lisätä tietoisuutta ammatillisesta koulutuksesta sekä kerätä tietoa oppilaiden sekä opettejien kohtaamista haasteista koulutuksen suhteen. Vierailemalla paikan päällä, saamme parhaiten tietoa, miten koulutusta voidaan parantaa tulevaisuudessa sekä minkälaista kysyntää / potentiaalia koulutukselle on. Ensimmäinen monitorointi tuntui olevan suhteellisen helppo; oppilaat olivat motivoituneita sekä tietoisia ammattilisesta koulutuksesta. Työkaluista tosin oli pulaa sekä käytännön opetusharjoituksista. Haastattelimme myös toisen Opettajat ilman rajoja vapaaehtoisen, Sunilin kanssa oppilaita. He kertoivat tarinoitaan erittäin innokkaasti. 

Seuraavat monitorointi kohteet olivat räätäli/ vaatturialan koulutukset. Kävimme monitoroimassa koulutuksia kahdessa eri kylässä ja keskustelimme myös yksittäisten oppilaiden kanssa saadaksemme tarkempaa tietoa heidän koulutukseen liittyvistä kokemuksistaan. Haastattelimme vapaaehtoisia oppilaita myös ajatuksenamme kirjoittaa heidän tarinoistaan artikkeleita ja yllättäen moni halusikin kovasti päästä kertomaan tarinaansa. Itselleni näiden nuorten vaatturiopiskelijoiden tapaaminen oli erittäin tunteita herättävää, sillä tytöt tulevat todella haastavista taustoista. Osa heistä on toiminut rikkaampien maanomistajien talossa kotiapulaisena ruokaa sekä vaatteita vastaan. He siis siivoavat, tekevät ruoan ja pitävät huolta yleisistä kodin askareista. He asuvat myös kaukana omasta perheestään, vaikka ovat tuona aikana olleet alaikäisiä. Osa naisista puolestaan tulee erittäin köyhistä perheistä, joilla ei ole varaa omaan kunnolliseen kotiin. He saattavat asua pienessä bambumajassa, jonka vastineeksi he työskentelevät maanomistajien tiloilla, viljellen heidän maitaan. Vaatturin koulutus mahdollistaa siis näille rohkeille nuorille naisille elinkeinon sekä mahdollisuuden oman yrityksen perustamiselle. He ovat erityisen motivoitunita kouluttautumaan; osa tytöistä kävelee koulutukseen jopa yhteensä 3 tuntia päivässä. Koulutuksen sijaintia ei kuitenkaan voi vaihtaa, sillä tällä hetkellä se on on keskellä kaikkia oppilaita. Lisämotivaatiota voisi kuitenkin tarjota ruon tarjoaminen, sillä moni tytöistä kertoi olevansa nälkäinen koulutuspäivän ajan, eikä heillä useinkaan ole mahdollisuutta mennä syömään omiin koteihinsa. Lisäksi huolta aiheutti monille oppilaille tuleva työllistyminen, sillä oman vaatetus liikkeen avaaminen vaatii myös oman ompleukoneen. Ompelukone maksaa noin 80 USD, mutta monillakaan ei ole tähän varaa. Olemme erittäin tyytyväisiä, että onnistuimme keräämään arvokasta sekä hyödyllistä tietoa oppilaiden oloista.

Viimeinen etappimme kenttämatkalla oli eräässä pienessä kyläyhteisössä, jossa kävimme herättelemässä kyläläisiä koulutuksen tärkeydestä. Kävelimme kylään riisipeltojen sekä vuorten läpi yhteensä puoli tuntia. Kylässä meitä odotti erittäin lämmin vastaanotto ja kokoonnuimme innokkaiten kuulijoiden kanssa pieneen tupaan. Tupa oli täynnä kyläläisiä, etenkin kylän vanhemmat naiset istuvat korvat tarkkana kun puihimme vuoronperään. Kerroimme jälleen kerran ammatillisen koulutukse tärkeydestä ja niistä mahollisuuksista, joita koulutus voi tarjota. Löysimme myös kylästä erään nuoren miehen, joka oli valmistunut UCEP:n koulusta ja hän kertoi omista kokemuksistaan sekä elintasosta, jonka koulutus hänelle mahdollisti. Olimme erittäin tyytyväisiä vierailusta sekä positiivisesta vastaanotosta, jonka saimme. Kenttämatka täytti kaikinpuolin tavoitteemme ja olimme erityisen tyytyväisiä siitä, että tavoitimme potentiaalisia tulevia ammatillisen koulun opiskelijoita. Järjestössä työskentely vaatii erityisen pitkäjänteistä otetta sekä suurta epävarmuuden sietokykyä. Kuitenkin ne onnen tunteet, kun muutosta on havaittavissa, ovat korvaamattomia! =)

-Elisa- 

Thoughts about volunteering

The time here in Nepal has really begun to fly. It feels like I just arrived, yet I only have 6 weeks left before returning back to Finland. Where has all this time gone? 

Well, time has passed while working. I work from monday to friday and I feel like I have a certain routine with work now, which is a really good thing. I usually arrive at the office somewhere between 10-10.15 depending on the traffic. We have a shared office room so while opening the laptops and getting focused on the days tasks we usually chat with collegues. This is one of my favorite part of the day, because it gives a positive and cozy start for the day. The rest of the day goes by planning, visiting class rooms, writing, searching information, brainstorming, creating, editing texts or just listening to others. Around 1pm or later we have lunch either at the cantine of the school or then we go to eat outside. Officially the day at the office ends at 5pm but it is not uncommon in UCEP to stay and work longer than this. My routine at the office consists also of learning Nepali language with the help from my collegues (I am still having trouble forming proper sentences) and also discussing about the cultural differences between Nepal and Finland.

Working as a volunteer for teachers without borders is quite creative and diverse in my opinion. Then again it sometimes gets stressful since things might move ahead slowly and you might not be able to see any concrete results of your work. I have noticed that it is very important to try to adapt to the day and to the moment because it is really difficult to plan things ahead in Nepal. Something always comes up, plans change or something that you might not be able to affect on might occur (as in traffic, strikes, miscommunication due to language etc.). When working in a new country it is also important to except that you can not fully understand the culture and the ways in this short period of time. You can try to understand it better and learn the language but I think that in order to work in full potential in ngo one should really know the ways, history, culture and everything about the country. Sometimes I do think that this is an issue in the development sector because this can actually never be possible for myself and then I begin to question the outcome of my work. My main priority is to try to follow the concept we learned in FCA training "do no harm". If I actually manage to do no harm and maybe work alongside with my local collegues in a way where we both can learn from each other, I guess that is something already. I feel like it's a huge misconception that a volunteer or expat or anyone working for ngo would actually "make a difference" because the difference should be made by the country itself. But if you manage to be a positive influence in this process I guess that is good. 

*** 

-Elisa-

Five things about Nepal that don't surprise me anymore

After living in a new country for some time, you some how start to get used to the things that were difficult to get used to in the beginning..

1. COWS

There are cows everywhere. It doesn't matter if you are in the middle of the traffic, trekking in the mountains or even in your own backyard, there are cows. At first this was really weird for me, because typically in Finland cows are farm animals that are kept in ranches for cattle. In Nepal it is totally different. Cows are holy animals and killing a cow is actually a crime. This means that people don't eat cows- the main meat that people eat in here are buffalo, goat and chicken. So, in Nepal cows roam around the country as they please. Now that I have been living here for more than three months, this doesn't surprise me anymore. When I see a cow in the street I ignore it totally, I am only looking for a good route to pass them.

2. BEING THE ONLY BLOND ALMOST EVERYWHERE

During my first weeks in Nepal I had a culture shock. I think that this was partly because I look so different than the local people in here. Everywhere I went I felt like everyone was looking at me. But I guess this is because they probably were looking at me and still are, the only difference is that I don't notice that anymore. I don't think that anyone is looking at me in a negative way, so I just smile at people back. During my stay in here I have noticed that Nepal is a safe country for young blonde women such as myself and there is no harm in people staring.

3. HAVING STOMACH ISSUES

This is a never ending topic for foreigners in Nepal. It makes no difference weather we sit in a breakfast table or at work or any where else, but this topic always comes up. For me these stomach issues have begun to be a part of my weekly life in here so when I am feeling sick in my stomach I am not worried or surprised. It feels normal. My main symptom in here is nausea. I feel strong nausea weekly and some bumpy car rides through the mountains or questionable food that has been standing in the sun most probably wont help. Stomach issues in Nepal are usually the result of poor hygiene (contaminated food/ water) and poor sanitation (toilets, washing hands etc). Just saying; embrase the Finnish toilets people!! 

4. POLLUTION

Based on 2016 pollution rankings, Kathmandu is at the moment the worlds third polluted city. The cars and trucks and bikes are very old and the fuel they consume is not environmentally friendly at all (not that any fuel is though..).While biking or walking around, I am wearing this scarf to prevent the pollution from getting in to my lungs as well as to cover my face from the dirt. I am not sure how effective this scarf is and it is anyway getting too hot to wear a scarf, I guess I need to buy a proper mask soon. I really do miss the fresh air in Finland.

5. PEOPLE EATING WITH THEIR HANDS

Eating with hands is a very Asian thing. At first it was actually a bit strange to see people eating with their hands and I have to admit that in my opinion it really is not convenient. I tried eating with hands in a Nepali wedding (which I was lucky enough to attend to!) and I can tell that it was not easy at all! Eating rice and different sauces for main course and yogurt for dessert was really difficult. Especially the yogurt. It actually took me so long time to eat with hands that eventually they collected my plate away before I finished. Now I don't find it weird anymore when people eat with their hands but I still think that who ever invented forks and knives and spoons is a genious!!

***

VIISI ASIAA NEPALISTA, JOTKA EIVÄT YLLÄTÄ ENÄÄ

Reilu kolme kuukautta uudessa maassa tekee tosiaankin ihmeitä, sillä alun kulttuurishokin jälkeen voin todeta, että olen melko hyvin kotiutunut tänne. Yllä olen luetellut kuvien kera viisi asiaa Nepalista, joihin minun oli alkuun vaikea tottua, mutta jotka eivät hämmästytä minua enää.. 

1) LEHMÄT 

Nepalissa lehmiä on joka kadunkulmassa, liikenteen seassa ja jopa omalla takapihalla. Lehmiä on kaikkialla vapaana ja ei ole ollenkaan yllättävää, jos lehmä makoilee keskellä moottoritietä. Lehmä on pyhä eläin Nepalissa ja lehmien tappaminen on laissa rikos. Lehmiä ei siis kasvateta karjataloutta varten vaan ne saavat kuljeksia rauhassa ympäriinsä. Alkuun tämä oli todella hämmentävää, mutta nyt en oikeastaan edes huomaa niitä enää. Jos näen lehmän kadulla, ainoa ajatus päässäni on, mistä kohtaa kierrän sen. 

2) BLONDINA NEPALISSSA

Hiustenvärini ansiosta saan paljon huomiota Nepalissa. Alussa olin jopa hieman ahdistunut tästä huomion määrästä, sillä minusta tuntui siltä, että kaikki tuijottavat minua. Tämä johtui luultavasti siitä, että kaikki todellakin tuijottivat. Luultavasti kaikki tuijottavat minua edelleen, mutta nykyään en enää huomaa tätä. En myöskään usko, että tuijottamisessa on mitään negatiivista, vaan pikemminkin ihmettelyä. Olen huomannut, että nuorena blondina matkustelu Nepalissa on täysin turvallista; ei todellakaan kannata pelätä erilaisuutta, vaan nauttia siitä!

3) VATSA ONGELMAT

Vatsaongelmista on muodostunut yksi yleisin keskustelunaihe ulkomaisten kavereideni kesken. Kaikki joutuvat käymään läpi vatsaongelmat ja niistä on muodostunut jopa viikottainen riesä itselleni. Ei ole ollenkaan ihmeellistä, jos keskustelemme aamupalapöydässä avoimesti vatsavaivoista tai parasiiteista. Itseäni eniten piinaava vaiva on pahoinvointi. Oksettava olo on usein viikottaista ja olen jo tottunut siihen, että vatsavaivat voivat iskeä milloin tahansa. Täysin normaalia Nepalissa. Vatsavaivat sekä parasiitit ovat seurausta saastuneesta ruoasta / juomasta sekä heikosta hygienian tasosta. Olen myös huomannut, että raha on todella saastunutta ja rahan käsittelyn jälkeen pitäisi jatkuvasti olla desinfioimassa käsiä..

4) ILMAN SAASTE

Vuoden 2016 mittausten perusteella Kathmandu on maailman kolmanneksi saastunein kaupunki. Liikenne on täynnä mustia savupilviä, jotka ovat peräisin rekkojen, autojen ja moottoripyörien pakoputkista. Polttoaine, jota autoihin tankataan on todella haitallista ympäristölle sekä hengittämiselle. Kaduilla kävelevät ihmiset käyttävät usein maskia, jotta saaste ei pääsisi keuhkoihin, mutta itse olen tähän mennessä tyytynyt käyttämään vain huivia. Huivi peittää kätevästi koko kasvot, jolloin lika ei tartu niin helposti ihoon, mutta nyt alkaa olla hieman liian kuuma huiveille täällä päin maailmaa..

5) KÄSILLÄ SYÖMINEN 

Käsillä syöminen oli mielestäni alkuun todella kummalista. En ymmärtänyt, miksi kukaan söisi lämpimiä ruokia käsillä, kun on olemassa ruokailuvälineet. Oikeastaan en vieläkään ymmärrä, mutta nyt olen tottunut tähän, enkä enää kummaksu, jos joku pöytäseurueessani syö ateriansa käsin. Kokeilin itsekin käsillä syömistä jokin aika sitten, oltuani vieraana Nepalilaisissa häissä ja voin todeta, että se oli yllättävän vaikeaa. Kokeilepa syödä jugurttia käsin, niin ymmärrät, mistä puhun!! 

-Elisa- 

In between the Finnish & Nepali lifestyles

*Alhaalla Suomeksi* 

Living in Nepal has made me understand how independent we Finnish people actually are. Maybe it's the small number of inhabitants in Finland, maybe it's the equity that provides all the opportunities in the world or maybe it's just our nature. Whatever it is I am confident that our society helps to maintain it.

I have started to realize how big of an impact society has on peoples lives. Here in Nepal life revolves around family and the society whereas in Finland people are expected to survive on their own. Sometimes I feel like Finland and Nepal are the very opposite ends of each other in this sense. Nepali people live at home with their families usually for their whole life, except for the women who move to their husbands family's home after getting married. At first, it was really hard for me to understand that people my age still live with their parents, sisters, brothers, grandparents and other relatives and they have usually never lived on their own. I moved away from my parents house at the age of 19 and since then I have lived in different cities and different countries. I have also lived alone and with friends. So this concept of living with parents really seemed strange to me. In Nepal the tradition with marriages is that the bride moves to the grooms house and lives with the grooms family. There might be lots of people in one household so it can really get crowded. My first thought was that how can you not need your own space and freedom. As a Finn I am used to having my own space and used to do whatever I want to do. I am not depended on my parents, not mentally nor financially (well sometimes I am, especially the latter, thank you mom & dad). In here it goes the other way round though; you are expected to take care of your parents when you grow up, so I guess that's one main reason for this community type of living. I guess that not all people can afford to have luxuries such as space, freedom of opinion, independence or rights. It's pretty cool to be a woman in Finland! 

As an independent Finnish lady, I have faced difficulties in here in accepting help. People really want to help me out but I don't always let them. It's not because I am being mean or I wouldn't need the help, but simply because I don't want to trouble anyone. See, in Finland we don't really have the culture of helping. If you help someone out, they usually owe you, unless it's a really close friend. Come to think of this, it's actually really sad. On the other hand this whole independent lifestyle makes Finland one of the most equal countries in the world. Everyone has equal opportunities no matter what. We have equal access to education, equal rights for income and equal rights to live a moderate life no matter what. "No matter what" in this case means that no one can stop you. You have the right for all of this regardless of other people. I guess we don't need other people as much then.Then again the Nepali people have the habit of helping others out at all times. They don't have the same kind of a safety net of all the rights than we do in Finland. It doesn't matter if it's a random person or family. As I am a foreigner in here and usually considered as a guest I receive extra amount of help. Everyday I get a ride to work and back from a coworker. If I say out loud that I am craving mangos the next day someone will bring me lots of fruits. Sometimes when I am walking home from a shop carrying heavy bags, a random person might stop and insist on giving me a ride. If I get lost and I call my local friends they are there as fast as a lightning. Hitchhiking has never been this easy; I get lifts even if I am not trying to hitchhike, cars just stop and ask if I need a lift. And this is not in some scary creepy way but in a normal way where a family is driving somewhere and you might as well go with them. Preetty coool! I think that I have become a little bit dependent on other people already and I can begin see why Nepali people are so family oriented. It must go hand in hand with their nature of taking other people into account. When I go back to Finland I am already a bit worried that I will feel lonely and lost. In Finland people don't smile or talk to strangers. in streets. People won't help me just because they want to. If I want something I need to make it happen on my own. It's very contradictory, cause at the same time this kind of Finnish independent culture has gotten me so far in life but it also makes the journey a lot more lonely.

***

"On lottovoitto syntyä Suomeen"

Täällä Nepalissa ollessani en ole voinut olla huomaamatta, miten itsenäisiä me suomalaiset oikeastaan olemme muuhun maailmaan verrattuna. Suomessa pärjätään itse, toisin kuin Nepalissa, jossa kaikki tehdään yhdessä. Suomi ja Nepal ovat tässä asiassa oikeastaan melkein toistensa ääripäitä. 

Toisin kuin Suomessa, Nepalissa asutaan tiivisti koko perheen tai jopa koko suvun kesken. Alkuun itselläni oli todella vaikea ymmärtää, että kaikki oman ikäiseni (ja myös kaiken muunkin ikäiset) asuvat kotona vanhempiensa kanssa. Poikkeuksena tästä ovat naiset, jotka naimisiin mentyään muuttavat perinteisesti miehen perheen kotiin ja toisaalta myös ne perheet, joiden vanhemmat eivät hyväksy avioliittoa ja sulkevat heidät ulos yhteisöstä. Yleisesti ottaen yhdessä huushollissa saattaa siis asua isovanhempia, vanhempia, sisaruksia, sisarusten puolisoita, lapsia ja sisarusten lapsia. Kummaksuin alkuun paikallisia kavereitani, jotka menivät päivän päätteeksi kotiin ja kertoivat, mitä ruokaa äiti kokkasi perheelle illallisella. Tuntuu hassulta ajatukselta, että en olisi koskaan asunut ilman vanhempiani. Oikeastaan se tuntuu jopa mahdottomalta ajatukselta. Täällä ihmisten elämä pyörii kuitenkin perheen sekä yhteisön ympärillä. Perheessä vanhempia kunnioitetaan suuresti ja he saavat usein jopa valita lastensa puolisot. (Juu, ei kiitos!) Avioliitot ovat siis useissa tapauksissa järjestettyjä ja puoliso valitaan aina samasta kastista. Kaupunkialueilla, asenteet kastijärjestelmää kohtaan alkaa kuitenkin pikkuhiljaa murentua ja on jopa mahdolista, että myös avioliitot solmitaan joissain tapauksissa omasta tahdosta. Olen huomannut, että etenkin nepalilainen uusi sukupolvi on entistä avoimempaa ja uskon, että he ovat todellakin muutoksen kulmakivi. Aasialaiselle kulttuurille tyypilliseen tapaan lasten odotetaan kasvettuaan elättävän vanhempansa. Tämä on varmasti yksi ratkaiseva syy nepalilaiseen perhekeskeiseen yhteiseloon. Kaikilla ihmisillä maailmassa ei välttämättä ole samalla tavalla varaa omaan tilaan, mielipiteisiin tai oikeuksiin, kuin minulla on. Alan pikkuhiljaa ymmärtää tutun suomalaisen sanonnan: on lottovoitto syntyä Suomeen! 

Toisaalta suomalaisena olemisessa on myös kääntöpuolensa, nimittäin me suomalaiset olemme jopa liian itsenäisiä. Olen tottunut pärjäämään itse ja tekemään kaiken itse ja se on todellakin vienyt minut pitkälle elämässä. Toisaalta kuitenkaan täällä Nepalissa sillä ei pitkälle pötkitä. Täällä kaikki auttavat, ja suoraan sanottuna en ole ollenkaan tottunut tähän avun määrään, mitä täällä nepalissa saan. Olen saanut monesti kommenttia paikallisilta kavereiltanu, kun en meinaa suostua ottaa apua vastaan. Kyse ei ole siitä, ettenkö tarttisi apua, vaan siitä, että en ole tottunut vaivaamaan muita asioillani. Niin tuntemattomat, kuin tutut ja ystävät haluavat auttaa. Saan päivittäin kyydin töihin ja kotiin. Lounaalla joudun taistella, että saan maksaa oman ruokani. Jos kerron, että en löytänyt hedelmiä eilen kaupasta, niin seuraavana päivänä joku tuo minulle kassillisen hedelmiä. Jos kävelen kadulla kauppakassien kanssa, niin joku tuntematon tarjoutuu antamaan kyydin. Myös julkisen liikenteen käyttäminen on osoittautunut hepoksi, vaikka en ymmärrä mistään mitään, sillä kaikki haluavat neuvoa. Toisaalta on myös mahdollista, että saan extra paljon huomioita vaalean hiuspehkoni vuoksi. Nepal on osoittautunut todella turvalliseksi maaksi, sillä kunnioitus turisteja kohtaan oon suuri; esim. liftaaminen täällä ei ole mitenkään ihmeellistä tai vaarallista. Olen liftannut mm. 4 h paluumatkaltan koskenlaskureissulta ja viimeviikonloppuna sain kyydin vuoristofestivaaleilta kaupunkiin, vaikken en edes yrittänyt liftata. (Jotta kukaan siellä Suomen päässä ei huolestu, voin todeta, että valitsen aina kyytejä, joissa on mukana lapsia, enkä hyppää epäilyttävien setien matkaan. No hätä!). Joka tapauksessa, saan siis aina apua, vaikka en sitä edes pyytäisi. Olen alkanut tykätä tästä auttamisen kulttuurista ja olen tullut siihen tulokseen, että on todella sääli, ettei meillä Suomessa auteta samalla tavalla muita ihmisiä. Olen jo nyt riippuvainen muista ihmisistä täällä ja ymmärrän paremmin paikallista yhteisöllistä meininkiä.. sehän on oikeastaan ihan kivaa, kun kaikkea ei tarvitse tehdä yksin!

-Elisa- 

Just a little bit about work..

It has been a while since my last post. I have been busy getting to know the local non-governmental organization in which I work at as well as adjusting to the everyday life in here. After living in Nepal for more than a month now I can tell that my understanding of the culture is way better than before, even though there still is a lot to learn for me.The culture and religion play an important role of the everyday lives of Nepali people and I have begun to really enjoy the constant celebrations. The culture is at the same time so joyful and interesting but it also has such deep and traditional roots. As I have mentioned already, Nepali people are very kind and helpful but at the same time the caste based discrimination, as well as the gender based discrimination still exist in here. The attitudes and believes that lie behind the unequal treatment based on a caste or gender have a major impact on how the society works.

So, this been said, I can tell a little about the Non-governmental organization where I work. It is called UCEP and it stands for Underpriviledged Childrens Educational Programs. The organization is involved in different projects in order to help the with children, youth and adults who are in most voulnerable situations. UCEP is managing a technical and vocational school called Sano Thimi Technical School, which provides educations and accommodation for youth from disadvantaged background. After graduating from the school the organization helps the students to find a job or to start a business of their own. This way the outcome is as sustainable as possible since the education ensures skills that are needed in the labor markets. UCEP is also managing a juvenile correctional home which provides a home and education for young people in conflict with law. In the juvenile correctional home the children are in a a safe and child friendly environment. As you can see the organization it self is involved in many different projects and it takes time to fully understand everything especially in a completely different kind of context. I am mainly working in helping to improve the quality of the education but before doing anything it's very crucial to observe how the existing pedagogy works.

The earthquake has also had an impact on the everyday lives of the people in here. Many lost there homes or family members and school buildings were destroyed. Due to the earthquake UCEP has also been working together with Finn Church Aid in building temporary learning spaces and child friendly spaces for the children. These temporary learning spaces in the pictures below are made of bambu. They were very carefully designed and built in a time frame that allowed the children to get back to school as soon as possible. After the earthquakes, one of the key element in the rebuilding process has been the psycho-social aspect. There are on going projects that aims to help the schools to recognize the children that need psycho-social counselling and support. This work is very important and it has turned out to be very valuable. 

***

Viime kirjoittelusta on jo vierähtänyt aikaa. Uuteen asuinympäristöön sekä uuteen työhön totuttelu on vienyt paljon enemmän aikaa ja energiaa kuin kuvittelin. Nepalissa uskonto ja kulttuuri ovat todella tärkeässä roolissa ihmisten arjessa ja juhlia ja pyhäpäiviä tuntuu olevan viikottain. Juhlakulttuuri on täällä erittäin värikästä ja seremoniat suuria ja näyttäviä. Juuri viime viikolla täällä juhlittiin Uutta Vuotta, kun vuosi vaihtui Nepalin kalenterin mukaisesti vuoteen 2073. Lisäksi eri kaupungeissa on juhlittu vaihtuvin viikoin nyt "Jatraa", mutta en oikeastaan edes ymmärrä, mistä siinä juhlassa on kyse. Lisäksi hevoskilpailu päivä oli äskettäin ja työpaikan virkistys piknik toteutettiin iloisesti tanssin ja laulun merkeissä. Nepalilaisten perheiden sekä koko suvun kesken on myös juhlia jatkuvasti, mutta niistä en tässä nyt lähde sen enempää kertomaan, koska juhlatkin ovat erilaisia riippuen etnisestä taustasta, kastista, uskonnosta yms. Sen sijaan kerron työpaikastani tässä hieman enemmän. 

Työni paikallisessa järjestössä on siis alkanut ja voin todeta, että eniten totuttelua on vaatinut Nepalilainen työkulttuuri. On vaikea edes selittää, miten eri tavalla kaikki toimii täällä Suomeen verrattuna, mutta lähtökohtaisesti asiat etenevät hyvin hitaasti ja suunnitteleminen on todella hankalaa, joskus jopa mahdotonta. Haastetta työntekoon sekä perehtymiseen lisää myös se, että olen ainoa ei-Nepalilainen täällä työpaikalla. Nepalin kieli ei siis luonnistu itseltäni, jolloin perehtyminen on tavallista hitaampaa. Jotta työn tulos olisi mahdollisimman järkevä ja kestävä, on olennaista, että ymmärrän kunnolla sen kulttuurin ja kontekstin, missä työskentelen. 

Järjestö, jossa työskentelen, on siis nimeltään UCEP. Sen tavoite on auttaa heikoimmissa asemassa olevia lapsia, nuoria ja aikuisia saamaan koulutus ja sitä kautta elinkeino. Järjestö hallinnoi sekä ammatillista koulua, että nuorisorikollisille suunnattua kotia. Nämä molemmat tarjoavat koulutuksen, majoituksen sekä päivittäiset ateriat. UCEP on myös mukana lukuisissa erilaisissa projekteissa, kuten maanjäristyksen tuhoamien koulujen kunnostamisessa sekä koulujen sanitaation parantamisessa. Itse olen mukana etenkin koulutuksen laadun kehttämisessä, jossa tarkoituksena on parantaa opettajien pedagogista osaamista. Tähän mennessä tekemäni havainnoinnin perusteella olen huomannut, että opettajilla täällä ei välttämättä ole minkäänlaista kasvatustieteellistä tai pedagogista koulutusta. Lisäksi oppilaat sekä opettajat kaikki tulevat hyvin erilaisista taustoista, jolloin opettamisen lähtökohdat voivat olla todella haastavia. Alkuvaiheen havainnointi sekä huolellinen suunnittelu ovat kuitenkin ehdottoman tärkeitä hankkeen onnistumisen kannalta. Suomalaisesta individualistisesta työotteesta poiketen, täällä kaikki tehdään tiimityöskentelynä. On hienoa, että opin itsekin täällä työskennellessäni paljon uutta ja hyöty on siis ehdottomasti molemminpuolista!

-Elisa-